lauantai 24. tammikuuta 2015

Uusi harrastus

Olen löytänyt itselleni uuden harrastuksen. Se ei vie älyttömästi aikaa tai rahaa eikä sen takia joudu poistumaan kotoa. Se ei kohota kuntoa, ei edistä kädentaitoja, ei kehitä älykkyyttä mutta tarjoaa mielen ravintoa ja edesauttaa kärsivällisyyden kasvattamisessa.



Kaikki alkoi siitä, kun sain kotoa muuttaessani palmuvehkan mukaani. Kastelin sitä aina, kun muistin ja välillä käytin kasvin suihkussa, koska olin nähnyt äidinkin tekevän niin (äitien toimintamalleja ei tule kyseenalaistaa). Palmuvehka sinnitteli hengissä ja välillä se muisti jopa pukata uusia varsia. Välillä meille muutti kasveja lisää, lähinnä ulkonäkösyistä ja hetkittäin niitä myös kuoli hoidon puutteeseen. Palmuvehka kuitenkin pysyi.


Jos aiemmin kukkien hoitoni oli hieman satunnaista, niin viime kesä, joka oli minulle ensimmäinen parvekkellinen kesä, muutti kaiken. Kesäkukkina minulla oli pelargoneja sekä orvokkeja ja yrttivaunussa kasvattelin muutamia yrttejä. Ei siis mitään järisyttävän vaikeahoitoista, mutta nyppimistä ja kastelua vaativaa kuitenkin. Ja kyllä minä nypin ja kastelinkin. Heti töiden jälkeen ja ennen nukkumaanmenoa, joskus jopa heti herättyäni. Iloitsin jokaisesta uudesta nupusta tai lehdestä eikä kukkien hoito tuntunut missään vaiheessa työltä, päinvastoin.




Kesän mentyä hoivavietti jatkui sisätiloissa viherkasvien parissa. Nyt olen paitsi kastellut myös lannoittanut, vaihtanut multaa ja ruukkua, salaojittanut, suihkutellut, lisännyt, juurruttanut, pitänyt lepokautta ja latvonut. Menin jopa ostamaan kirppikseltä kukkapylvään! Googlettelen harva se päivä lisätietoa kasveistani. Tiedän, että meiltä löytyy ainakin anopinkieliä, kumipuu, korallikaktus, kultaköynnös, pylväskaktus, limoviikuna, joulukaktus ja viirukirjotähti, sekä tietenkin se kohta jo kahdeksan vuotta matkassani kulkenut palmuvehka. Kuten listasta voi päätellä, meillä asuu vain helppoja tapauksia, jotka mahdollistavat poissaolot kotoa silloin tällöin. Kunnianhimoisena tavoitteenani on paitsi pitää kaikki kasvini hengissä mutta myös kasvattaa niistä suuren suuria, uljaita yksilöitä, joista voin kertoa tarinoita lapsenlapsilleni tyyliin "tään joulukaktuksen miä sain sillo vuon kakstuhatkolmettoist, kun myö se ensimmäinen omistusasunto ostettiin. Terttu-vainaan kaktus se ol ja meille se kaupanteos sit jäi. Hyvää huolta oon pitän ku se vielkii noin komiast kukkii".



Että sellainen hullu kasvinainen täällä :) Mitäpä teidän lauantaihin kuuluu?

2 kommenttia:

  1. Minäkin olen parin viime vuoden aikana alkanut viherpeukaloitua lähinnä sen vuoksi, että kasvien hengissä pitäminen on onnistunut ja se on tuonut nautintoa. Tosin nyt joulukaktus näyttää kurtistavan lehtiään, vaikka normaalisti se on ollut hyvinvoiva. Kenties tavallista kuivempi huoneilma ei tee sille hyvää? Mutta kyllä kasvit tuovat nautintoa, vaikkeivät kiloja poistakaan... ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se on kyllä parasta, kun näkee kasvien kasvavan! Silloin tietää tehneensä jotain oikein. Harmi vaan, että miun malttamaton mieli ei jaksa aina odottaa sitä kasvua :D

      Jostain luin, että joulukaktus reagoi kuivuuteen rypistämällä lehtiä. Ehkä siis isompi ryyppy kasville seuraavalla kerralla?

      Poista